Valaisulla ei ole tarkkoja sääntöjä – lopulta vain tunnelmalla on väliä

Seuraava artikkeli käsittelee Game of Thrones -sarjan kahdeksannen kauden jaksoja valaisun näkökulmasta ja saattaa turmella elokuvanautintoa juonipaljastuksilla.

Game of Thrones on onnistunut villitsemään kansaa ja saavuttanut laajan fanikunnan, rikkonut katsojaennätyksiä (ja suoratoistopalveluita) ja saanut useita tunnustuksia. Suurella budjetilla tuotettu sarja on todella näyttävä televisiosarjaksi ja ainakin omaan silmään tyylikkään realistinen, aikuismainen.

Yö on pimeä ja täynnä kauhuja

Uusinta jaksoa (kirjoitushetkellä) nimeltä The Long Night on odotettu sarjan ensimmäisistä jaksoista alkaen, sillä viimein Ned Starkin kuumottelut talven saapumisesta lunastuivat. En ota kantaa juoneen tai jakson lopputulemaan, mutta haluan puhua hieman valaisusta – mikä tehtiin tässä jaksossa mielestäni vakuuttavasti.

Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi siihen, että jakso oli värimääritelty todella tummaksi. Jouduin melkein heti alkutunnuksen jälkeen nostamaan kirkkautta ja vetämään verhot ikkunoiden eteen, jotta oma tyhjästi tuijottava heijastukseni ei haittaisi keskittymistä. Synkästä kuvasta huolimatta minua ilahdutti se, että ilmassa oli pahaenteinen tunnelma – yön kuningas oli oikeasti tulossa. Jakson edetessä aloin ymmärtää, että yökohtauksille tyypillinen täyskuun loiste ei tulisi valaisemaan taistelukenttää, vaan kamppailu elämästä ja kuolemasta käytäisiin suorastaan säkkipimeässä. Ei sillä, ettei elokuvamainen viileä takavalo näyttäisi hyvältä ja auttaisi katsojaa hahmottamaan mitä kuvassa tapahtuu, mutta lookki on kaukana tosielämän tilanteista. Toisaalta elokuvan taika piilee siinä, että se vakuuttaa katsojan, eikä sen tarvitse myötäillä tosielämän tylsää todellisuutta. Ottaen huomioon sen, että miten on totuttu tekemään, Game of Thronesin tyyli luoda yötaistelun tunnelma oli luova.

Kun kaikkialla on säkkipimeää, valolla on enemmän painoarvoa. Muistat varmaan sen, kun dothraki-ratsastajien sapelit leimahtivat liekkeihin ja miten kirkkaasti liekki paloi verrattuna ympäröivään synkkyyteen.

Oletko koskaan miettinyt, miksi pimeys pelottaa joskus? Se johtuu siitä, ettei näe kunnolla, mitä pimeydessä vaanii – vai vaaniiko ollenkaan. Mielikuvituksemme täyttää tyhjiötä ja luo pelolle kohteen. Dothrakit syöksyivät kohti pimeyttä, joka lopulta nielaisi monituhatpäisen ratsujoukon. Tämä karmiva kohtaus oli yksi jakson parhaista luomaan ahdistavaa epätoivon tunnetilaa, jota vahvisti lempihahmojen reaktiot ja hevosmiesten tuskanhuudot.

Välillä ruudun tapahtumat olivat kuin siluettia ja oli vaikea hahmottaa kuka vetää kasettiin ja ketä. Niinä hetkinä katsoja joutui kysymään itseltään hikikarpalot otsalla: ”Kuinka tässä käy?”.

Mun ruutu on pimeä, enkä näe kauheuksia

Vaikeata tämän tyylisellä valaisussa on se, että harvat kuvankatselulaitteet ovat värikalibroituja ja saattavat kontrastikkailla perussäädöillä tehdä kuvasta kelvottoman synkän. Jakson esityspäivänä netissä tuli vastaan useita kirjoituksia ja kuvia liittyen aiheeseen. Eikä ongelmaa helpottanut se, että HBO:n oman suoratoistopalvelun pakkauslaatu ei tee oikeutta tummalle kuvalle. On oikeastaan kummallista, että laatua ei korotettu tätä jaksoa varten, olettaen sen olevan mahdollista tekniikan puolesta.

Jakso vaatii sen, että katseluympäristö on mahdollisimman hämärä ja, että katselulaite on säädetty kuntoon. Onnekkaita olivat he, jotka saivat jännittää talven vyörymistä esim. OLED-televisioista, koska tekniikka mahdollistaa myös tumman pään sävyjen tarkemman erottelun. On harmi, että monen katselukokemus ei ollut optimaalinen, mutta toisaalta on rohkeaa tehdä jotain eri tavalla mihin katsoja on tottunut. Tuotanto on varmasti joutunut miettimään, että miten tummaksi tai kirkkaaksi kuvan voi määritellä, koska on vaikeata arvioida katsojien laitteiden toistamaa kuvaa. Pelataanko varman päälle, vai koitetaanko jotain siistiä.

Millainen fiilis sulle jäi pitkästä yöstä?