Stefan Bremer – Keskeltä & Täysillä

Osallistuin viime viikonloppuna kolmipäiväiseen Stefan Bremerin pitämään Keskeltä & Täysillä kontaktikuvaustyöpajaan, jonka järjestäjinä toimivat Taiteen edistämiskeskus, Jouko Lehtolan säätiö ja Luovan valokuvauksen keskus. Työpajan aiheena oli kontaktikuvaus, jonka oletin liittyvän jollain tavalla henkilökuvaukseen. Paja järjestettiin Jyväskylässä.

Työpajaan otettiin mukaan 12 osallistujaa ja se koostui pääasiassa harjoitustehtävistä ja palautekeskusteluista. Osallistujien määrä oli sinällään sopiva, mutta palautekeskustelut venyivät aika pitkiksi, vaikka yksittäisen osallistujan kuvissa ei vietetty kovin pitkiä aikoja. Toisaalta taas kuvista puhutaan ainakin omassa sosiaalisessa kuplassani aivan liian vähän, niin ei tuota ajan käyttöä voi pitää oikein pahanakaan.

Ensimmäiset palautteet annettiin kuvista, joita osallistujilta oli pyydetty etukäteen. Nämä saivat edustaa mitä vain heidän aiempaa tekemistä. Niiden ajatus oli eniten ehkä antaa Bremerille käsitystä osallistujista. Tämän keskustelukierroksen jälkeen annettiin tehtävä, joka purettiin seuraavana päivänä ja sama toistui myös lauantain istunnossa. Sunnuntaina pidettiin viimeinen palaute ja loppuun Bremer piti pienen ja mielenkiintoisen luennon omasta urastaan.

Itse tehtävät olivat mielestäni inspiroivia, etenkin jos niihin heittäytyi täysillä. Käytännössä tehtävien idea oli pakottaa kuvaaja jutuille vieraiden ihmisten kanssa ja saada heidät hyväksymään kuvaaminen ja vähän heittäytymäänkin siihen. Pyysin tähän juttuun kuvitukseksi kanssaosallistujien kuvia, koska helpotin omaa työtäni sen verran, että lupasin kuvattaville, että heidän kuvia katsotaan ainoastaan työpajassa.

Väittäisin, että itselleni suurin oppi tästä pajasta ei liittynyt niinkään valokuvaamiseen vaan ihmisyyteen. Jotenkin etenkin media antaa nykymenosta aika synkän kuvan, kun taas some ehkä vähän turhankin kiillotetun. Kuitenkin valtaosa suomalaisistakin koostuu aika tavallisista ihmisistä iloineen ja murheineen. Lähtökohtaisesti ihmiset ovat myös valmiita pysähtymään ja auttamaan toista ihmistä, jos pyytäjä vain itse käyttäytyy asiallisesti. Kuvaamiseen tämä liittyy siten, että kuvaajan oma kohtelias käytös ja innostus tarttuu helposti jopa ventovieraaseen kuvattavaan.

Itse kuvasin esimerkiksi ihmisiä ja tiloja vanhassa neljän hengen solukämpässäni, jossa asuin joskus 2004 – 2006 välillä. Saimme tehtävän joskus kympiltä illalla ja soittelin asunnon alakerran ovikelloa n. puoli yhdeltätoista. Ihme kyllä sieltä yksi nykyinen asukas avasi ja hetken jutustelun jälkeen olin jo kuvaamassa jo heitä ja heidän asuntoaan. Nauroimme yhdessä asian älyttömyydelle ja erkanimme tosi hyvissä tunnelmissa. Jos mediaa olisi uskominen, niin vähintään minun olisi pitänyt päätyä lopulta paloiteltuna roskapönttöön. Suomessa ja maailmalla tapahtuu hirveitä asioita, mutta henkilötasolla ihmiset eivät ole toisilleen niin susia kuin voisi luulla.

Näiden kuvien palaute Bremeriltä oli muuten osuva. Joitain osallistujia ihmetytti, kun suhteellisen sotkuisessa kämpässä olevat ihmiset hymyilivät kuvissa ja sitä pidettiin vähän feikkinä. Bremer näki ihan oikein, että näin ei ollut. Ihmisen kämppä tai olemus voi olla sotkuinen, mutta se ei välttämättä tarkoita sitä, että hän olisi onneton tai jotenkin erityisen hukassa.

Toisessa tehtävässä ideana oli yhdistää toisilleen tuntemattomia ihmisiä perheiksi ja kuvata heistä perhepotretteja. Näissäkin ihmiset lähtivät mukaan yllättävän helposti vaikka idea oli ihan älytön.

Kaiken kaikkiaan suosittelen lämpimästi vastaavia työpajoja. Mikään työpaja ei muuta kuvaajaa täysin toiseksi, mutta niistä jää aina jotain käteen. Ja kuvatkin paranee varmasti enemmän kuin uusien laitteiden hankkimisella.