Kuvaajakaverini Joel Forsman kävi loppukesästä kiipeämässä Yhdysvalloissa sijaitsevalle Mt. Rainier vuorelle. Joel on pitkän linjan Canonisti, mutta nyt hänellä oli mukanaan alkusyksystä Valovuodossa erinomaiseksi arvioitu Sony A7 III. Kyselin Joelilta reissukuulumisia sekä käyttökokemuksia peilittömästä kamerasta ääriolosuhteissa. Reissu meni oikein mukavasti, mutta kamera ei valitettavasti selvinnyt ehjänä kotiin.
Moikka Joel! Kerro vähän kuka olet?
Olen Joel Forsman, ystävien kesken Jojo, 28-vuotias valokuvaaja. Olen valokuvannut työkseni kahdeksan vuotta ja tällä hetkellä työskentelen tuotekuvauksen parissa. Tuotekuvien lisäksi kuvaan erilaisia fiiliskuvia sekä potretteja. Olen kotoisin Sauvosta ja nykyisin asun Helsingissä tyttöystävän ja kahden koiramme kanssa. Työ ja vapaa-aika sekoittuvat minulla jatkuvasti ja lähden mieluusti kuvausreissuille aina kun se on mahdollista.
Kuinka aloitit valokuvauksen?
Aloitin kuvaamisen tylsistyneenä 15-vuotiaana teininä maaseudulla. Ensimmäinen kamerani oli Canon 400D josta isäni maksoi puolet. Kuvasin aluksi lähinnä kuolleita eläimiä kuten esimerkiksi katolta tippuneita hiirenpoikasia ja koiratarhassa tapettuja kyykäärmeitä. Käänsin kuvat usein mustavalkoisiksi vaikuttaakseni taiteelliselta. Ensimmäinen palkallinen kuvauskeikkani oli ystäväni ylioppilaskuva, josta minulle maksettiin 20 euroa.
Instagram-tilisi perusteella reissaat ja kuvaat melko paljon ääriolosuhteissa. Minkälaisia vaatimuksia tämä asettaa kamerakalustolle ja millaisilla kamoilla kuvaat?
Lähden ulkomaanreissuille useimmiten sillä varustuksella minkä kulloinkin omistan. En siis varsinaisesti valitse kalustoa sopimaan erityisesti ääriolosuhteisiin. Omistamani Canonin 5D Mark IV kamerat ovat kuitenkin niin säänkestäviä, ettei asiaa tarvitse käytännössä koskaan miettiä. Merkittävin yksittäinen tekijä on akunkesto jonka on oltava kohdillaan kaikessa mukaan lähtevässä kalustossa. Mietin etukäteen kannettavien akkujen määrän suhteessa siihen kuinka kauan olen maastossa ja pääsenkö lataamaan niitä.
Kuvaatko pelkästään valokuvia vai teetkö myös videoita? Mitä fiiliksiä nykyisin erittäin suositut vauhdikkaat matkavideot sinussa herättävät?
Olen aloittanut videoiden tekemisen aiemmin tämän vuoden aikana. Entiset yrityskumppanini Jukka Lariola ja Ömer Acar ovat opettaneet minulle paljon videosta. Heidän avullaan olen pystynyt tuottamaan asiakkailleni videoita myös yksin. En juurikaan katso muiden kuvaamia matkavideoita, koska olen itse kiinnostuneempi mainosvideoista sekä pidemmistä dokumenteista.
Kävit muutama kuukausi sitten kiipeämässä Mt. Rainier vuorelle, joka sijaitsee Yhdysvalloissa Washingtonin osavaltiossa. Millä tavalla valmistaudut näihin reissuihin?
Ystäväni, Iditarod-kilpailija ja extreme urheilija, Larry Daugherty kutsui minut mukaan järjestämälleen reissulle. Matkan tarkoituksena oli kiivetä Disappointment Cleaver -niminen reitti, jonka loppuhuipennuksena oli Mt. Rainierin huiputus. Olemme aiemmin kiivenneet Larryn kanssa mm. Nepalissa sijaitsevan Lobuche-vuoren (6119 m) huipulle.
Treenaan kiipeilyreissuille kiipeämällä Malminkartanon portaita rinkka selässä ja vaelluskengät jalassa. Lisäksi harjoittelen ajamalla pitkiä pyörälenkkejä. Porrastreeni on minulle hyvä ja tehokas vaihtoehto, sillä olen hiukan laiska treenaaja. Harjoittelen kovempaa noin 2-3 kuukautta ennen reissua. Tämä on aika vähän, joten suosittelen ehdottomasti pidempää treenijaksoa ennen kiipeilyretkiä.
Kertoisitko miten reissunne meni?
Varauduin reissuun hieman huonosti, sillä jouduin lähtemään kiipeämään käytännössä suoraan lentokentältä. Lento laskeutui Seattleen illalla ja ystäväni Rasmus Preston odotti minua kentällä. Hyppäsimme vuokra-autoon ja ajoimme ensimmäiseksi yöksi motellille nukkumaan. Lähdimme ajamaan Seattlesta kohti Mt. Rainierin kansallispuistoa aamusta parin tunnin ajoajalla. Tapasimme loput retkikunnastamme paikallisen vuorikiipeilykaupan Whittaker Mountaineering edessä ja kävimme yhteiset pakkauslistamme läpi. Retki oli alkanut!
Ensimmäinen pätkä vuorikiipeilystä kävellään asfaltoidulla turisteille tarkoitetulla polulla. Parin kilometrin jälkeen polku muuttuu sorapoluksi ja sen jälkeen lumeksi. Ensimmäinen kahdeksan tunnin päivä oli aivan karmiva, koska olin niin väsynyt univelan takia. Kuuden tunnin kohdalla aloin nähdä näkyjä ja mielestäni jäätiköllä vaelsi mm. hiiriä sekä koiranpentuja. Kiipesimme yötä vasten, jolloin väsymys vain paheni. Pääsimme kuitenkin ensimmäisen etappimme päätöspisteeseen Camp Muiriin, jossa vietimme ensimmäisen yön.
Seuraava päivä olikin jo paljon helpompi, koska sain yöllä nukuttua univelat pois. Teimme aamupalaa, keitimme kaikille kaksi litraa vettä, pakkasimme tavarat, kävimme kaluston läpi. Harjoittelimme lisäksi pelastautumista railosta, sillä reitin varrella tulisi olemaan lukuisia railoja, jotka saattavat olla syvyydeltään jopa yli 80 metriä.
Harjoittelun jälkeen aloimme siirtyä kohti seuraava etappia. Päivä oli paljon kevyempi kuin ensimmäisen kahdeksan tunnin rutistus ja pääsimme etenemään reippaasti. Matka Camp Muirilta Ingraham Flatseille kesti noin kaksi ja puoli tuntia. Lapioimme teltoille leirin, aloimme keittää lisää vettä lumesta ja otimme kaikki nokoset. Pakkasimme tarvittavat varusteet mukaamme ja jätimme kaiken turhan leiriin. Lähdimme liikkumaan kohti huippua noin klo 23:00. Kiipesimme yöaikaan, sillä kiipeäminen on turvallisempaan yön kylmyydessä. Tavoitteena oli huiputtaa Rainier aamukuudelta.
Kiipeily sujui kaikilta hienosti kunnes päätä isompi kivilohkare osui köysitiimini jäsenen polveen noin neljän tunnin kiipeämisen jälkeen. Hän tsemppasi kovasti, mutta joutui kuitenkin jättämään kiipeämisen kesken, sillä häneen osunut murikka rikkoi hänen polvensa ja koko tiimin matkanteko hidastui. Tämä tapahtui noin tunti ennen huiputusta.
Kiivetessä on tapana, ettei ketään jätetä yksin rinteeseen, joten arvoimme että käännyn hänen kanssaan takaisin kohti leiriä. Kaksi muuta tiimin jäsentä jatkoi matkaa onnistuneesti huipulle. Vaikka en huipulle päässytkään, minua kohtasi onnenpotku. Ehdin kuvata kumppanini hitauden vuoksi todella paljon verrattuna siihen, mitä olin ehtinyt kuvata aiemmin kiivetessäni. Kaikki huimat kohdat mitkä jäi kuvaamatta kiireen vuoksi ylös mennessä olivat nyt käsilläni, joten annoin kameran laulaa.
Minua jäi kuitenkin hieman harmittamaan huiputuksen epäonnistuminen, sillä matkaa oli huipulle enää vajaan tunnin verran ja olin hyvässä kunnossa. Totesin kuitenkin, että vuori ei ole menossa mihinkään ja ehdin vielä huiputtamaan sen myöhemmin.
Yleisesti lämpötilat ja kelit olivat matkamme aikana erittäin suotuisat. Yöt olivat selkeitä ja viileitä, mutta eivät liian kylmiä. Päivisin lämpötila ei kohonnut liian korkealle, mikä on erittäin hyvä asia kiivetessä sillä sulanut lumi ja pehmenneet railojen reunat aiheuttavat ongelmia. Kokonaisuudessaan retki kesti alusta loppuun kolme päivää ja kiipesimme joka yö.
Minkälainen kalusto sulla oli mukana tällä kertaa ja minkälaiset kokemukset siitä jäi?
Vuorikiipeillessä on erittäin tärkeää minimoida kaluston paino. Jokainen gramma merkkaa silloin, kun niitä raahataan ohuessa ilmanalassa vuoren huipulle. Omistamani Canon 5d Mark IV -rungon ja Canon 35/1.4 L -objektiivin yhteispaino oli noin 1.5 kg, joten mietin voisiko mukaan ottaa jonkun kevyemmän kameran. Olin yhteydessä Suomen Sonyyn ja kerroin heille retkestäni ja halustani testata Sonyn A7 III -kameraa ääriolosuhteissa. Sonyn porukka innostui ideasta ja tarjosi testiin rungon lisäksi myös Sonyn FE 35/2.8 ZA -objektiivin.
Sonyn setti painoi noin 0.8 kg, eli noin 0.7 kg vähemmän kuin omistamani Canonin kamera. Tämä vastaa vuorilla erittäin tärkeää 0.7 litraa juomavettä, joten halusin säästää kameran painossa ja otin A7 III:n mukaani.
Olin kuullut huhua että Sonyn akunkesto on aivan surkea. Isälläni on A7RIII, joten lainasin häneltä toisen akun. Vara-akku osoittautui kuitenkin turhaksi, koska pystyin ottamaan yhdellä akulla jopa 2500 valokuvaa! Olin liikkeessä kameran kanssa neljä kokonaista päivää ja öisin oli vähintään 10 astetta pakkasta. En ladannut akkua kertaakaan koko retken aikana ja kuvasin päivittäin noin 800 ruutua. Tämä löi vanhan canonistin ällikältä!
Halusin myös varmistaa, että kamera on minulla koko ajan käytettävissä, joten ostin Sonyyn Black Rapidin slingiadapterin. Solmin adapteriin kuuden mm:n kiipeilynarusta siihen sopivan mittaisen slingin, jolla pystyi helposti kantamaan kevyttä kameraa kapealla narulla eikä se painanut hartioita. Olen aiemmin joutunut kantamaan isompaa kameraa repussa, mikä hidastaa kuvaamista huomattavasti kainalossa roikkuvaan kameraan verrattuna.
Käyttökokemukseni Sonysta olivat aivan mielettömän hyvät. Kamera on pieni ja kevyt eikä sen parjattu ergonomia ollut minulle ongelma. Kahden viikon käytön jälkeen oma Canon 5D4 -runko tuntui oudolta kädessä. Painava reppu selässä on vaikea mennä kyykkyyn, mutta A7III:n kääntyvä näyttö mahdollisti kuvaamisen monista kulmista seisaallaan. Sonyn valikko tuntui aluksi melkoiselta viidakolta Canonin valikkoon tottuneena, mutta sain kuitenkin kaiken tarvittavan säädettyä ennen matkaa. Pidin sähköisestä etsimestä todella paljon ja sen puuttuminen painoi mieltä palatessani käyttämään Canonin 5D Mark IV kameraa.
35-millinen objektiivi ajoi asiansa kevyenä reissulasina, mutta oli optisesti keskitasoa. Kuvan laita-alueet olivat selvästi pehmeämmät täydellä aukolla kuvatessa, mutta muutaman aukon himmennettynä koko kuva oli erittäin käyttökelpoinen. Objektiivin rakenne oli hiukan muovinen, mutta siinä käytettyjen kevyempien materiaalin ansiosta se painaa vain 120 g.
Olin kuullut etukäteen, että Sonyn säänkesto ei ole kovin hyvä. Sainkin harmikseni todistaa tämän laskeutuessamme alas. Kävellessämme sadepilven läpi, kamera ei kestänyt pientä tihkusadetta vaan lakkasi toimimasta täysin. Vesi meni kameran sisään akun pohjalevyn sekä mikkireiän kautta. Alas päästyämme kameralla ei voinut kuvata lainkaan, sen mikrofoni rahisi ja tarkennusvalo paloi jatkuvasti. Kuivasin runkoa sisätiloissa kaksi päivää, jonka jälkeen kamera lähti uudestaan käyntiin, mutta tarkennusvalo paloi edelleen. Kamera lähti reissuni jälkeen huollon tarkistettavaksi.
Sony A7 III on lähes täydellinen vuorikiipeilykamera. Se on pienikokoinen ja toimii hyvin kylmällä kelillä, mutta sateella se täytyy suojata. Silmätarkennus oli välillä sokkona kuvatessa oiva apu nopeissa tilanteissa. Lisäksi kameran tavallinen automaattitarkennus on erinomainen sekä akunkesto ilmiömäinen, joten voin suositella kameraa kaikille.
Oletko jo suunnitellut jotain reissuja loppuvuodelle?
Tälle vuodella olen suunnitellut vain yhden reissun, joulumatkan Malagaan. Ensi vuonna olen lähdössä kiipeämään ja kuvaamaan ainakin Kilimanjarolle sekä Peruun. Lataan reissukuviani Instagramiin @joelforsmanphotography.
Kiitos paljon!
Osta Sony A7 III -järjestelmäkamera Foto Monzasta!
Ostamalla tuotteita linkin kautta tuet Valovuoto-sivuston toimintaa ja ehkäiset lukukokemusta häiritseviä mainosbannereita. Valovuoto kiittää tuestasi!
0 kommenttia “Sony A7III vastaan luonto Joel Forsmanin matkassa”